Miksi kouluttauduin kuolindoulaksi?

Kesällä 1999 oli 15-vuotias. Olin juuri tullut kahden viikon rippikoulureissulta, kehoni oli kauttaaltaan täynnä kutiavia hyttysenpistoja ja takamukseni turtana bussimatkan jäljiltä. Äiti haki minut bussilta ja ajoimme suoraan Pirkanmaan hoitokotiin tapaamaan isotätiäni, jonka olin viimeksi nähnyt varmaan pari vuotta aiemmin. Tiesin, että tädillä oli rintasyöpä, jota hän ei ollut halunnut hoidattaa. Tiesin, että Pirkanmaan hoitokoti oli paikka, johon ihmiset menivät kuolemaan.

Äitini oli jo tuolloin tehnyt pitkähkön uran laboratoriohoitajana Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja nähnyt paljon kuolemaa sekä syöpäpotilaita. Minä en ollut, ja mikään ei valmistanut minua siihen, mitä kohtasin kun menimme sisään Marja-tädin huoneeseen. Muistan hajut ja isotätini tuskaiset “äiti, äiti” -huudot. Muistan tädin omituiseksi muuttuneen ulkomuodon ja tunnistamattomaksi kuihtuneet kasvot. Seinällä olevassa taulussa Jeesus rukoili Getsemanen puutarhassa. Taulu vain pahensi ahdistustani. Kun äiti jätti minut vuoteen vierelle yksin käydäkseen vessassa, itkin pelosta ja avuttomuuden tunteesta ja pidin varovasti tädin kädestä kiinni.

Silloin isotädin sängyn vierellä vannoin ensimmäistä kertaa, että hoitajaa minusta ei ainakaan isona tule. Toisin kuitenkin kävi, ja päädyin opiskelemaan hoitotiedettä maisteriksi asti. Kerroin äidilleni vasta vuosia myöhemmin, kuinka pahalta kuolevan isotätini kohtaaminen oli minusta tuntunut. Äiti oli tietenkin pahoillaan, kun ei ollut ymmärtänyt toimia toisin siinä hetkessä. Kirjoitan joskus toisessa tekstissä lisää siitä, miten lapsille ja nuorille voi puhua kuolemasta. Vaikka lähellä kuolemaa olevan ihmisen kohtaaminen jätti minuun vahvan pysyvän muistijäljen, en koe sen traumatisoineen minua, sillä äidin kanssa olemme puhuneet kuolemasta luontevasti usein, vaikka en sitä lapsena tai nuorena ymmärtänyt.

Keräilin kolmen kilmometrin koulumatkallani ala-asteella usein kuolleita eläimiä tienpientareilta ja hautasin niitä omakotitalomme tontilla olevaan pikkumetsään. Sinne haudattiin myös pienet lemmikkieläimemme: kolme gerbiiliä, kotilot, rotta ja muutama fretti. Kuolema kiehtoi minua paljon jo lapsena. Äiti sanoi minulle toistuvasti peruskoulussa ollessani, että minun tarinoissani aina joku kuolee.

En muista ensimmäistä kuollutta ihmistä, jonka näin. Oletan, että kuolleen näkeminen ei siis herättänyt minussa kovin voimakkaita tunteita. Oltuani töissä sairaalassa yli kaksikymmentä vuotta, muistan useita kuolemia, rauhallisia ja vähemmän rauhallisia, tuskaisia ja levollisia. Olen soittanut omaisille ja kertonut heidän läheisensä kuolleen. Olen halannut ja lohduttanut, ja joskus olen itkenyt varastossa tai kahvihuoneessa kollegojen kanssa. Olen sairaanhoitajan urani aikana nähnyt paljon tuskaa ja kipua, ja usein kuollutta henkilöä katsellessani mietin kiitollisena, että kuolemaan päättyy myös paljon kärsimystä.

Olen istunut kuolevien omaisteni vuoteen vierellä ja toivonut, että kuolema saapuisi nopeasti ja toisi helpotuksen sekä minulle että omaiselleni. Olen potenut tästä huonoa omaatuntoa, vaikka ei tarvitsisi. Kirjoitan myöhemmin toisessa blogitekstissä lisää siitä, millaisia tunteita kuoleman läheisyyteen voi liittyä.

Miksi päätin kouluttautua kuolindoulaksi?

Kuolemasta puhutaan usein aika vähän nyky-yhteiskunnassa, jossa kuolema ja sairastaminen on siivottu pois ja piilotettu terveiden katseilta. Somessa ja mainoksissa markkinoidaan nuoruutta, terveyttä ja jos nyt ei ihan kuolemattomuutta niin ainakin mahdollisimman pitkää ikää. Fakta kuitenkin on, että elämästä ei selviä hengissä ja jos elää pitkään, tulee vanhaksi. Sairastamme missä iässä tahansa, jopa jo äitimme kohdussa. Onneksi käsivarressamme ei ole vihreää digikelloa, joka näyttää, koska meidän aikamme koittaa, kuten Andrew Niccolin In Time (2011) elokuvassa.

Halusin opiskella kuolindoulaksi, jotta voisin auttaa ihmisiä kuoleman lähestyessä eri tavalla, kuin mihin meillä on sairaalassa ja erityisesti erikoissairaanhoidossa mahdollisuuksia. Erityisesti toivon voivani lievittää kuoleman aiheuttamaa kärsimystä, joka on paljon muutakin kuin fyysistä kipua. Kuolema on viimeinen tapahtuma, jonka me jokainen kohtaamme tässä fyysisessä olomuodossamme. Siksi se on yhtä tärkeä kuin syntymä. Syntymä ja kuolema eivät ole toisiensa vastakohtia, vaan molemmat kuuluvat elämään, kuten tri Sarah Kerr toteaa.

Valmistuin kuolindoulaksi tammikuussa 2025 Tampereen ensimmäisessä Lohtu-akatemina järjestämässä koulutuksessa. Koulutus järjestettiin ihanissa hyvinvointistudio Shen Gardenin tiloissa FInlaysonilla. Ryhmämme ja kouluttajamme olivat ihania, ja erityisen tärkeäksi koin nimenomaan sen, että sain koulutuksen kautta yhteyden näihin ihmisiin. Suomen ensimmäiset kuolindoulat valmistuivat Lohtu-akatemian koulutuaamina vuonna 2023, joten meitä on ollut täällä vasta hyvin vähän aikaa. Kuolemaa on kuitenkin kohdattu aina ja kohdataan niin kauan kuin elämää on, joten toivon todella, että meistä doulista on apua kaikille kuolevaisille vastaisuudessa.

Olen kiinnostunut kuulemaan, millaisia ajatuksia kuoleman ja kuolevaisuuden kohtaaminen sinussa herättää? Mistä aiheista haluaisit tietää lisää? Mitä haluaisit tietää kuolindoulan työstä? Kirjoita kommentteihin tai lähetä minulle sähköpostia osoitteeseen suvi.laiho(at)kirjavalammas.fi.

Linkkejä:
Lohtu-akatemi: https://www.lohtu.fi/lohtu-akatemia
Suomen Doulat ry, Kuolindoulat: https://www.suomendoulat.fi/kuolindoula/